21. marraskuuta 2014

Ei mennyt niinkuin Strömsön yhteislyseossa

Uusien kokeilujen innossa tulee helposti kertoneeksi vain onnistuneista kokemuksista. Tämä ilmiö tunnetaan tiedemaailmassa nimellä julkaisuharha: tiedejulkaisuihin ei useinkaan lähetetä tutkimuksia, joiden lopputuloksena oli se, ettei testatulla menetelmällä / lääkkeellä / yhteiskunnallisella kokeella ollutkaan mitään vaikutuksia.

Ymmärrän hyvin, miksi julkaisuharha on olemassa. Jos vaikka uusi lääke ei toimi, tuntuu koko sen testaus ajan haaskuulta. "Teimme pitkän testin, mutta emme saaneetkaan mitään aikaan" ei ole tulos, jolla haluaa retostella. Se tuntuu jopa vähän nololta. Mutta negatiivisetkin tulokset ovat tärkeitä ja niistä pitää raportoida, sillä muuten ihmisille jää vääristynyt kuva todellisuudesta. On tärkeä tietää, että kaikki kokeelliset lääkeet eivät toimikaan. Samoin on hyvä tietää, missä olosuhteissa erilaiset opetuskokeilut ovat menneet pieleen.

Tässä hengessä kerron ensimmäisistä kokeiluistani yksilöllisen oppimisen menetelmän kanssa. Niitä ei voi kutsua onnistuneiksi kokeiluiksi, mutta ne olivat hyvin opettavaisia. Toivottavasti minun virheistäni oppimalla joku toinen osaa välttää samanlaiset mokat.

Ensimmäinen kokeilu, ensimmäinen epäonnistuminen: ysien kevät

Viime keväänä yhteishaun jälkeen minulla oli yseille vielä neljä ryhmätuntia jäljellä. Yhteishaun jälkeiset tunnit ovat usein vähän puoliteholla ajettuja: vuoden kohokohta on jo takana, eikä oppilaille ole enää mitään olennaisen tärkeitä asioita kerrottavana. Minulla on tapana pitää haastatteluharjoituksia, kertoa korkea-asteen opiskelusta, vaihto-opiskelusta jne., mutta näihin on vaikea motivoida sellaisia oppilaita, joita ne eivät oikein koske.

Ajattelinkin siis, että voisin kokeilla yksilöllisen oppimisen menetelmää tässä vaiheessa. Oppilaat voisivat tutkia niitä asioita, jotka heitä itseään eniten kiinnostavat, eikä kaikille pitäisi syöttää samoja sisältöjä.

Ideassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta toteutus ei ollut loistava. Menimme ATK-luokkaan. Heijastin luokan seinälle neljännen jakson lopun etenemissuunnitelman, jossa luki eri aiheet ja niihin liittyvät perusasiat, syventävät asiat ja edistyneet asiat. Ajatuksenani oli, että oppilaat voisivat googlata aiheisiin liittyvää tietoa ja perehtyä niihin itse siinä järjestyksessä kuin heitä eniten kiinnostaa.

Homma ei mennyt putkeen. Oppilaat olivat hämmentyneitä eivätkä tienneet, mitä heidän olisi pitänyt tehdä. Eikä ihme, sillä olin tehnyt monta virhettä:

  • Ohjeet olivat hyvin epämääräisiä.
  • Etenemissuunnitelmassa ei edes sanottu, mitä eri kohdat tarkoittivat: jos ei kuunnellut ohjeitani, ei tajunnut yhtään, mitä piti tehdä.
  • En jakanut jokaiselle oppilaalle omaa ohjetta vaan heijastin sen luokan seinälle. Älkää kysykö miksi; en tajua itsekään.
  • En antanut oppilaille neuvoja, mitä heidän pitäisi tehdä etsimillään tiedoilla. Heillä ei ollut oppimispäiväkirjoja, vihkoja, tehtäväkirjoja tai mitään muutakaan.
Tajusin jo ensimmäisen tunnin aikana, ettei tämä onnistu lainkaan. Toisella tunnilla viittasin vielä etenemissuunnitelmaan, mutta annoin myös tarkat ohjeet yhden tietyn osion suorittamiseen. Oppilaat tekivät sen osion, mutta eivät muuta. Hautasin sitten vähin äänin koko etenemissuunnitelman enkä palannut siihen enää viimeisillä tunneilla.

Toinen yritys: Valinnaisen opon kurssi

Kun hämmästyksekseni tänä vuonna koulussani järjestettiin valinnainen opokurssi, tajusin tämän olevan loistava tilaisuus yksilöllisen menetelmän uuteen testaukseen. Ajatukseni kurssia varten oli, että kävisimme vierailuilla erilaisissa työ- ja opiskelupaikoissa. Järjestin etukäteen muutaman vierailupaikan, mutta halusin oppilaiden voivan suunnitella kurssin sisältöä itse, joten jätin kaksi vierailupäivää tyhjiksi. Kurssin aluksi suunnittelisimme oppilaiden kanssa paikkoja, joissa he haluavat vierailla. Oppilaat voivat sitten itse ottaa yhteyttä paikkoihin ja järjestää vierailut.

Edellisestä kerrasta oppineena tein taas etenemissuunnitelman, mutta tällä kertaa joka kohdassa oli tarkemmat ohjeet. Koska ensimmäisessä kokeilussani oppilaat eivät oikein osanneet siirtyä aiheesta toiseen vapaasti, jaoin tällä kertaa tehtävät aika selvästi eri viikoille ja päiville. Tällä kertaa olin selvästi ilmoittanut, miten kurssi suoritetaan: olin päättänyt, että teemme vierailuista oppimispäiväkirjaa, kun taas eri aiheisiin syventyminen tehdään esityksiksi. Tallensin kaikki ohjeet Fronteriin, josta oppilaat pystyivät itse tarkistamaan niitä halutessaan. Fronterista löytyi myös palautuskansiot esityksiä ja oppimispäiväkirjoja varten sekä keskustelupalstat.

Jo ensimmäisellä viikolla tuli ongelmia, ja kurssin edetessä ongelmat kasvoivat. Olin perustanut kurssin suunnittelun pitkälti siihen, että oppilaat pareittain tai ryhmissä tutustuisivat eri kohteisiin ja miettisivät sitten heitä kiinnostavia paikkoja. Harmi kyllä meidän tuntimme olivat ATK-luokassa, jossa ei ole luontevaa tilaa istua ryhmittäin. Tällaisessa tilanteessa ensimmäiset tunnit olisi ehdottomasti pitänyt käyttää ryhmätyöskentelyn parissa, jotta oppilaat pääsisivät yhteistoiminnallisuuden makuun. Minä en tajunnut tarpeeksi ajoissa tilannetta, ja kun tajusin, oli jo liian myöhäistä: oppilaat olivat jo orientoituneet työskentelemään yksittäin. Kesti aikansa, ennen kuin parityöskentely lähti vauhtiin.

En ollut myöskään selittänyt ohjeissa kunnolla, miksi erilaisia tehtäviä tehdään. Halusin, että kurssilla on paljon esityksiä, sillä esiintymistaito on nykyisin aika olennainen työ- ja kouluelämän taito. En selvästi selittänyt tätä aluksi oppilaille tarpeeksi hyvin, joten oppilaiden motivaatio tehdä heidän näkökulmastaan melko satunnaisia esityksiä ei ollut korkea.

Ongelmana oli taas kerran etenemissuunnitelma. Yritin tämänkertaisessa versiossa korjata aiempia virheitäni, mutta menin liian pitkälle toiseen suuntaan. Koska ensimmäisessä kokeilussa oppilaat eivät tienneet, miten edetä, olin nyt tehnyt suunnitelman hyvin lineaariseksi, jopa päiväkohtaisesti jaetuksi. Tämäkään ei ollut hyvä ratkaisu. Oppilaat etenivät kyllä aluksi eri tahtia - mutta kun he saivat päivän tehtävät tehtyä, ei heillä enää ollutkaan mitään järkevää kohdetta, minne edetä. En ollut jakanut tehtäviä perus- ja syventäviin asioihin, puhumattakaan edistyneistä tehtävistä. Yksilöllisen etenemisen sijaan osa oppilaista sai kaiken tehtyä puolessavälissä tuntia, eikä heillä ollut sitten mitään tekemistä; osa puolestaan ei saanut kaikkia hommia tehtyä koko tunnin aikana, jolloin tekemättömät tehtävät tuntuivat "jääneen kesken".

Puolessavälissä kurssia aloin muuttamaan opetusta enemmän opettajavetoiseksi ja korjasin etenemissuunnitelmaa. Selitin myös tarkemmin, miksi esityksiä tehdään ja annoin pitkälliset ohjeet loppujaksoa varten. Hommat alkoivat toimia paremmin, mutta lasken tämänkin kurssin silti epäonnistumiseksi. Jos olisin hoitanut ohjeet alun alkaen paremmin, olisivat oppilaat voineet saada enemmän irti kurssista.

Kohti uusia mokailuja.

Piilaakson legendan mukaan sijoittajat eivät ota yrittäjää tosissaan, ennen kuin tämä on tehnyt ainakin pari konkurssia. Epäonnistumisista oppii paljon. Suunnitelmia voi aina tehdä, mutta Helmut von Moltkea mukaillakseni "mikään opetussuunnitelma ei selviä ensimmäisestä kohtaamisesta oppilaiden kanssa".

Mitä siis opin näistä mokailuistani?

  • Etenemissuunnitelmat ovat tosi hyviä, ja jako perus- syventäviin ja edistyneisiin asioihin on toimiva ratkaisu.
  • Ohjeiden pitää olla selkeitä ja yksiselitteisiä. Oppilailla pitää olla mahdollisuus lukea ohjeet itsekseen milloin haluavat.
  • Oikea tasapaino ohjauksen ja vapauden välillä on vaikea löytää. Etenemissuunnitelma kannattaa tehdä sellaiseksi, että se mahdollistaa sekä hyvin lineaarisen etenemisen että vapaamman suorittamisen.
  • Jos haluaa tehdä paljon ryhmätöitä, kannattaa oppilaiden ryhmäyttämiseen käyttää heti aluksi aikaa. Vaikka oppilaat olisivat toisilleen tuttuja, eivät he välttämättä ole tottuneet tekemään yhdessä töitä.
  • Omia suunnitelmia täytyy olla tarvittaessa valmis muokkaamaan suurestikin, jos hommat eivät vain toimi. Ei kuitenkaan pidä luovuttaa; monesti kyse on vain epäselvistä ohjeista.

Kun tein sitten ysien yksilöllisen oppimisen suunnitelmat, käytin kantapään kautta oppimiani asioita mahdollisimman paljon hyödyksi. Varovaisesti uskallan tässä vaiheessa jo ajatella, että kolmas kerta ilmeisesti toden sanoo: yksilöllisen opetuksen ysien tunnit ovat sujuneet mainiosti.

Yrititkö koskaan?
Epäonnistuitko?
Ei haittaa.
Yritä uudelleen.
Epäonnistu uudelleen.
Epäonnistu paremmin.

- Samuel Beckett

1 kommentti:

  1. Kiitos, että jaoit epäonnistumisen kokemuksen! Yleensä luemme voitokkaista kokeiluista. Etenkin kohta "hautasin sitten vähin äänin koko etenemissuunnitelman" nauratti: tuttu tunne joistakin kokeiluista... Tsemppiä, annat tässä paljon apua meille, jotka emme ole näin pitkälle päässeet.

    VastaaPoista