21. marraskuuta 2014

Ei mennyt niinkuin Strömsön yhteislyseossa

Uusien kokeilujen innossa tulee helposti kertoneeksi vain onnistuneista kokemuksista. Tämä ilmiö tunnetaan tiedemaailmassa nimellä julkaisuharha: tiedejulkaisuihin ei useinkaan lähetetä tutkimuksia, joiden lopputuloksena oli se, ettei testatulla menetelmällä / lääkkeellä / yhteiskunnallisella kokeella ollutkaan mitään vaikutuksia.

Ymmärrän hyvin, miksi julkaisuharha on olemassa. Jos vaikka uusi lääke ei toimi, tuntuu koko sen testaus ajan haaskuulta. "Teimme pitkän testin, mutta emme saaneetkaan mitään aikaan" ei ole tulos, jolla haluaa retostella. Se tuntuu jopa vähän nololta. Mutta negatiivisetkin tulokset ovat tärkeitä ja niistä pitää raportoida, sillä muuten ihmisille jää vääristynyt kuva todellisuudesta. On tärkeä tietää, että kaikki kokeelliset lääkeet eivät toimikaan. Samoin on hyvä tietää, missä olosuhteissa erilaiset opetuskokeilut ovat menneet pieleen.

Tässä hengessä kerron ensimmäisistä kokeiluistani yksilöllisen oppimisen menetelmän kanssa. Niitä ei voi kutsua onnistuneiksi kokeiluiksi, mutta ne olivat hyvin opettavaisia. Toivottavasti minun virheistäni oppimalla joku toinen osaa välttää samanlaiset mokat.

Ensimmäinen kokeilu, ensimmäinen epäonnistuminen: ysien kevät

Viime keväänä yhteishaun jälkeen minulla oli yseille vielä neljä ryhmätuntia jäljellä. Yhteishaun jälkeiset tunnit ovat usein vähän puoliteholla ajettuja: vuoden kohokohta on jo takana, eikä oppilaille ole enää mitään olennaisen tärkeitä asioita kerrottavana. Minulla on tapana pitää haastatteluharjoituksia, kertoa korkea-asteen opiskelusta, vaihto-opiskelusta jne., mutta näihin on vaikea motivoida sellaisia oppilaita, joita ne eivät oikein koske.

Ajattelinkin siis, että voisin kokeilla yksilöllisen oppimisen menetelmää tässä vaiheessa. Oppilaat voisivat tutkia niitä asioita, jotka heitä itseään eniten kiinnostavat, eikä kaikille pitäisi syöttää samoja sisältöjä.

Ideassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta toteutus ei ollut loistava. Menimme ATK-luokkaan. Heijastin luokan seinälle neljännen jakson lopun etenemissuunnitelman, jossa luki eri aiheet ja niihin liittyvät perusasiat, syventävät asiat ja edistyneet asiat. Ajatuksenani oli, että oppilaat voisivat googlata aiheisiin liittyvää tietoa ja perehtyä niihin itse siinä järjestyksessä kuin heitä eniten kiinnostaa.

Homma ei mennyt putkeen. Oppilaat olivat hämmentyneitä eivätkä tienneet, mitä heidän olisi pitänyt tehdä. Eikä ihme, sillä olin tehnyt monta virhettä:

  • Ohjeet olivat hyvin epämääräisiä.
  • Etenemissuunnitelmassa ei edes sanottu, mitä eri kohdat tarkoittivat: jos ei kuunnellut ohjeitani, ei tajunnut yhtään, mitä piti tehdä.
  • En jakanut jokaiselle oppilaalle omaa ohjetta vaan heijastin sen luokan seinälle. Älkää kysykö miksi; en tajua itsekään.
  • En antanut oppilaille neuvoja, mitä heidän pitäisi tehdä etsimillään tiedoilla. Heillä ei ollut oppimispäiväkirjoja, vihkoja, tehtäväkirjoja tai mitään muutakaan.
Tajusin jo ensimmäisen tunnin aikana, ettei tämä onnistu lainkaan. Toisella tunnilla viittasin vielä etenemissuunnitelmaan, mutta annoin myös tarkat ohjeet yhden tietyn osion suorittamiseen. Oppilaat tekivät sen osion, mutta eivät muuta. Hautasin sitten vähin äänin koko etenemissuunnitelman enkä palannut siihen enää viimeisillä tunneilla.

Toinen yritys: Valinnaisen opon kurssi

Kun hämmästyksekseni tänä vuonna koulussani järjestettiin valinnainen opokurssi, tajusin tämän olevan loistava tilaisuus yksilöllisen menetelmän uuteen testaukseen. Ajatukseni kurssia varten oli, että kävisimme vierailuilla erilaisissa työ- ja opiskelupaikoissa. Järjestin etukäteen muutaman vierailupaikan, mutta halusin oppilaiden voivan suunnitella kurssin sisältöä itse, joten jätin kaksi vierailupäivää tyhjiksi. Kurssin aluksi suunnittelisimme oppilaiden kanssa paikkoja, joissa he haluavat vierailla. Oppilaat voivat sitten itse ottaa yhteyttä paikkoihin ja järjestää vierailut.

Edellisestä kerrasta oppineena tein taas etenemissuunnitelman, mutta tällä kertaa joka kohdassa oli tarkemmat ohjeet. Koska ensimmäisessä kokeilussani oppilaat eivät oikein osanneet siirtyä aiheesta toiseen vapaasti, jaoin tällä kertaa tehtävät aika selvästi eri viikoille ja päiville. Tällä kertaa olin selvästi ilmoittanut, miten kurssi suoritetaan: olin päättänyt, että teemme vierailuista oppimispäiväkirjaa, kun taas eri aiheisiin syventyminen tehdään esityksiksi. Tallensin kaikki ohjeet Fronteriin, josta oppilaat pystyivät itse tarkistamaan niitä halutessaan. Fronterista löytyi myös palautuskansiot esityksiä ja oppimispäiväkirjoja varten sekä keskustelupalstat.

Jo ensimmäisellä viikolla tuli ongelmia, ja kurssin edetessä ongelmat kasvoivat. Olin perustanut kurssin suunnittelun pitkälti siihen, että oppilaat pareittain tai ryhmissä tutustuisivat eri kohteisiin ja miettisivät sitten heitä kiinnostavia paikkoja. Harmi kyllä meidän tuntimme olivat ATK-luokassa, jossa ei ole luontevaa tilaa istua ryhmittäin. Tällaisessa tilanteessa ensimmäiset tunnit olisi ehdottomasti pitänyt käyttää ryhmätyöskentelyn parissa, jotta oppilaat pääsisivät yhteistoiminnallisuuden makuun. Minä en tajunnut tarpeeksi ajoissa tilannetta, ja kun tajusin, oli jo liian myöhäistä: oppilaat olivat jo orientoituneet työskentelemään yksittäin. Kesti aikansa, ennen kuin parityöskentely lähti vauhtiin.

En ollut myöskään selittänyt ohjeissa kunnolla, miksi erilaisia tehtäviä tehdään. Halusin, että kurssilla on paljon esityksiä, sillä esiintymistaito on nykyisin aika olennainen työ- ja kouluelämän taito. En selvästi selittänyt tätä aluksi oppilaille tarpeeksi hyvin, joten oppilaiden motivaatio tehdä heidän näkökulmastaan melko satunnaisia esityksiä ei ollut korkea.

Ongelmana oli taas kerran etenemissuunnitelma. Yritin tämänkertaisessa versiossa korjata aiempia virheitäni, mutta menin liian pitkälle toiseen suuntaan. Koska ensimmäisessä kokeilussa oppilaat eivät tienneet, miten edetä, olin nyt tehnyt suunnitelman hyvin lineaariseksi, jopa päiväkohtaisesti jaetuksi. Tämäkään ei ollut hyvä ratkaisu. Oppilaat etenivät kyllä aluksi eri tahtia - mutta kun he saivat päivän tehtävät tehtyä, ei heillä enää ollutkaan mitään järkevää kohdetta, minne edetä. En ollut jakanut tehtäviä perus- ja syventäviin asioihin, puhumattakaan edistyneistä tehtävistä. Yksilöllisen etenemisen sijaan osa oppilaista sai kaiken tehtyä puolessavälissä tuntia, eikä heillä ollut sitten mitään tekemistä; osa puolestaan ei saanut kaikkia hommia tehtyä koko tunnin aikana, jolloin tekemättömät tehtävät tuntuivat "jääneen kesken".

Puolessavälissä kurssia aloin muuttamaan opetusta enemmän opettajavetoiseksi ja korjasin etenemissuunnitelmaa. Selitin myös tarkemmin, miksi esityksiä tehdään ja annoin pitkälliset ohjeet loppujaksoa varten. Hommat alkoivat toimia paremmin, mutta lasken tämänkin kurssin silti epäonnistumiseksi. Jos olisin hoitanut ohjeet alun alkaen paremmin, olisivat oppilaat voineet saada enemmän irti kurssista.

Kohti uusia mokailuja.

Piilaakson legendan mukaan sijoittajat eivät ota yrittäjää tosissaan, ennen kuin tämä on tehnyt ainakin pari konkurssia. Epäonnistumisista oppii paljon. Suunnitelmia voi aina tehdä, mutta Helmut von Moltkea mukaillakseni "mikään opetussuunnitelma ei selviä ensimmäisestä kohtaamisesta oppilaiden kanssa".

Mitä siis opin näistä mokailuistani?

  • Etenemissuunnitelmat ovat tosi hyviä, ja jako perus- syventäviin ja edistyneisiin asioihin on toimiva ratkaisu.
  • Ohjeiden pitää olla selkeitä ja yksiselitteisiä. Oppilailla pitää olla mahdollisuus lukea ohjeet itsekseen milloin haluavat.
  • Oikea tasapaino ohjauksen ja vapauden välillä on vaikea löytää. Etenemissuunnitelma kannattaa tehdä sellaiseksi, että se mahdollistaa sekä hyvin lineaarisen etenemisen että vapaamman suorittamisen.
  • Jos haluaa tehdä paljon ryhmätöitä, kannattaa oppilaiden ryhmäyttämiseen käyttää heti aluksi aikaa. Vaikka oppilaat olisivat toisilleen tuttuja, eivät he välttämättä ole tottuneet tekemään yhdessä töitä.
  • Omia suunnitelmia täytyy olla tarvittaessa valmis muokkaamaan suurestikin, jos hommat eivät vain toimi. Ei kuitenkaan pidä luovuttaa; monesti kyse on vain epäselvistä ohjeista.

Kun tein sitten ysien yksilöllisen oppimisen suunnitelmat, käytin kantapään kautta oppimiani asioita mahdollisimman paljon hyödyksi. Varovaisesti uskallan tässä vaiheessa jo ajatella, että kolmas kerta ilmeisesti toden sanoo: yksilöllisen opetuksen ysien tunnit ovat sujuneet mainiosti.

Yrititkö koskaan?
Epäonnistuitko?
Ei haittaa.
Yritä uudelleen.
Epäonnistu uudelleen.
Epäonnistu paremmin.

- Samuel Beckett

5. marraskuuta 2014

Jonkin täytyy muuttua

Kuulin Pekka Peuran kehittämästä yksilöllisen oppimisen menetelmästä ensi kertaa joskus viime vuoden loppupuolella. Menetelmä vaikutti minusta välittömästi lupaavimmalta uudistukselta, josta olin kuullut. Peuran mukaan tarjolla oli opetusalan Graalin malja: eriyttävä opetus, jossa sekä hitaammat että nopeammat oppilaat voisivat oppia itselleen sopivaan tahtiin - ja vieläpä ilman lisäresurssien tarvetta.

Puhe ja kirjoitus on tietenkin halpaa, joten ensireaktioni oli perinteinen "toimii varmaan teoriassa, mutta entäpä käytännössä?" Ilokseni sain heti lukea useista käytännön kokeiluista, joissa oli saatu hyviä tuloksia. Menetelmä oli alunperin sovellettu matematiikan opetukseen, mutta pian eri opettajat ottivat sen käyttöön useissa eri aineissa ja kertoivat kokemuksistaan blogeissaan ja Facebookin Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus -ryhmässä.

Olin vakuuttunut menetelmän toimivuudesta. Niinpä tietenkin välittömästi jätin ottamatta sen käyttöön omalla kohdallani.

Niin. Ajattelin toki usein, että minunkin pitäisi kokeilla yksilöllisen oppimisen menetelmään omilla opon ryhmätunneillani, mutta... muutos on vaikeaa. Uuden menetelmän käyttöön ottaminen vaatisi suuren määrän pohjatyötä: minun pitäisi suunnitella kaikki tuntini uudelleen. Homma vaikutti todella raskaalta. Lisäksi näin jälkikäteen voin myöntää, että minua yksinkertaisesti pelotti ajatus muutoksesta. Minulla ei ollut varsinaista pakottavaa tarvetta kokeilla uutta: saan luokan pidettyä melko hyvin hallinnassa ja oppilaat tuntuvat toisinaan oppivankin jotain. Jos siirtyisin uuteen menetelmään, olisin täysin oudossa tilanteessa. Alussa tulee väistämättä tehtyä virheitä.

Vaikka ajan armollinen verho alkaa jo heikentää muistojani ensimmäisestä opetusvuodestani, muistan silti tarpeeksi paljon niistä ajoista, että kavahdan vaistomaisesti niiden ajattelemista. Muistan tunnit, jotka puolessavälissä degeneroituivat täydeksi kaaokseksi. Pahus, muistan tunteja, jotka olivat kaaosta jo sillä sekunnilla, kun avasin luokan oven. Muistan sen pettymyksen ja halveksunnan sekaisen ilmeen oppilaiden kasvoilla, kun jokin yksittäinen tunti ei mennyt lainkaan suunnitelmieni mukaan. Muistan edelleen erittäin hyvin sen oppilaan, joka kolmannen tuntini jälkeen katsoi minua silmiin ja sanoi vakavana: "Sä olet huono opettaja"

No, kokemus teki tehtävänsä ja opin pikkuhiljaa olemaan vähemmän huono. Nykyisin oppilaat eivät enää valita ja tunneilla on suhteellisen rauhallinen, mutta kuitenkin keskusteleva ilmapiiri. Jos nyt vaihtaisin menetelmiä, olisin taas samassa tilanteessa kuin ensimmäisenä vuonna. Olisi taas mahdollista, että tunnit vajoaisivat anarkiaan ja oppilaat turhautuisivat ja/tai kyllästyisivät tuntieni aikana. Voisi jälleen tapahtua niin, että joku katsoisi minua silmiin ja toteaisi synkästi ne karmeimmat sanat, jota opettaja voi oppilaaltaan kuulla.

Niinpä en muuttanut opetustani, mutta en ollut tyytyväinen. Työnohjauksessa sain sanottua vihdoin ääneen sen, mitä olin jo jonkin aikaa hautonut sisälläni: oppilaanohjauksen ryhmätunnit eivät enää tuntuneet minusta mielekkäiltä. Vedin tunnit aika pitkälle saman kaavan mukaan kuin edellisinäkin vuosina. Tunneillani ei sinänsä ollut mitään vialla, mutta samalla koin huonoa omatuntoa paikallaan polkevista opetusmetodeistani. Oppilaat eivät vielä valittaneet ainakaan ääneen, mutta minä en enää ollut innostunut opetuksestani.

Minua tönäisi seuraavaksi eteenpäin artikkeli, jota aloin kirjoittaa Peruskoulupesulaan. Kirjoituksessa käsittelin eri syitä, miksi opettajat eivät halua tai kykene muuttaa omaa opetustaan. Sitä varten luin useita tutkimuksia opettajien muutoshaluttomuudesta ja syistä siihen. Tunnistin itseni useista artikkeleista. Sain kirjoituksen valmiiksi, mutta en julkaissut sitä. Minusta alkoi tuntua huijarilta. Miten voisin julkaista tekstin, joka kehottaa opettajia astumaan pois mukavuusalueeltaan ja kokeilemaan uusia tapoja opettaa, jos kerran itse edelleen opetan kuin kateederikoulussa enkä uskalla muuttaa omia tuntejani? Pitäisikö minun lisätä tekstin loppuun vastuuvapautuslauseke: "Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon"?

Kokeilin nopeasti kevään viimeisinä ryhmätunteina hyvin pientä yksilöllisen oppimisen mallia yhden ysien ryhmäni kanssa, mutta en valmistellut hommia kovin hyvin ja siksi luovuin kokeilusta parin tunnin jälkeen. Tämä kokemus kuitenkin hieman raotti ovea: ryhdyin ajattelemaan tarkemmin, millä tavalla suunnitelmat olisi pitänyt tehdä, jotta homma olisi alkanut toimimaan.

Viimeinen naula vastahakoisuuden arkkuuni oli tänä vuonna koulussani järjestetty valinnainen oppilaanohjauksen kurssi. Osalla tätä lukevista opoista saattaa olla vaikeuksia uskoa, että tällaisia oikeasti järjestetään, mutta kyllä vain: minulla oli yhden jakson ajan kymmenen ysiluokkalaista, jotka ottivat yhdeksi valinnaiskurssikseen "Työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja"-opokurssin. Kurssia ei ollut järjestetty moneen vuoteen, joten mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Saatoin tehdä oppilaiden kanssa mitä haluaisin. Minulla oli lähestulkoon carte blanche.

Nyt jos koskaan minulla oli mahdollisuus ottaa yksilöllisen oppimisen menetelmä käyttöön. En enää tämän lisäksi tarvinnut satametrisiä tulikirjaimia taivaalle, joista muodostuu lause "Kokeile nyt piru vieköön sitä yksilöllisen oppimisen menetelmää!" Tartuin paperiin ja suunnittelin kurssin rungon. Mietin, miten saisin toteutettua kurssin yksilöllisen oppimisen mukaisesti: pienryhmissä, oppilaiden aktiivisuudesta lähtien, eri tahtiin edeten. Tunsin pitkästä aikaa innostuvani tuntisuunnittelusta. Kun olin valmis, en tuntenut oloani väsyneeksi: tunsin olevani täynnä tarmoa. Samalta istumalta aloin suunnitella ysien normaaleja opon tunteja uusiksi yksilöllisen oppimisen mukaisiksi. Aloitin valinnaiskurssin intoa täynnä ja olin valmistautunut myös epäonnistumaan. Syteen tai saveen, tästä tämä lähtee!

3. marraskuuta 2014

Oppimista, onnistumista ja epäonnistumista polunpätkällä


On maanantaiaamu, aloitamme 8. luokan yksilöllisen oppimisen tunnin, aiheena alat. Kurssi on noin puolessa välissä. Tämä luokka käyttää ipadeja ja surfaceja. Tekniikka takkuilee, aina välillä ”heitto ulos” Fronter – huoneesta ja taas uusi kirjautuminen. Opimme yhdessä pieniä niksejä, kuten esimerkiksi että kannattaa käyttää hiirtä kosketusnäytön sijaan asiakirjaa Fronteriin tuodessa. Oppijat saavat mennä myös luokan ulkopuolelle tekemään tehtäviä. Välillä huomaan, että oppijoilla on kännykät esillä ja tehtävien teko unohtuu. Toisaalta pieniä, mukavia ryhmiä syntyy sinne tänne ympäri koulua. Kiertelen kysymässä tarvitaanko apua. Vastauksia tehtäviin tulee Fronter -huoneen palautuskansioon. Jotkut vastaukset ovat todella hyviä, ajateltuja ja asiallisia, jotkut vähemmän asiallisia ja kiireessä hutaistuja. Luokkaan jää aina tietty porukka, joka ei oikein saa mitään aikaiseksi. Yhdeltä puuttuvat Fronter – tunnukset, toinen surffailee netissä. 

Tiistaina jatketaan. Tunnit atk – luokassa, mikä helpottaa tekniikan puolesta, toisaalta tunnelma on tiivis. Haasteet eivät nyt liity laitteisiin tai tekniikan toimimattomuuteen; kaikki eivät viitsi kuunnella ohjeita, kysymyksiä satelee, kärsivällisyys ei riitä aina, tehtäviä hutaistaan. Aikaa ja apua täytyy jakaa monelle. Joskus, hetkittäin toteutuu omaan tahtiin tekeminen ja yksilöllinen eteneminen ja aikaani riittää enemmän niille, joilla homma takkuaa. Täälläkin eksytään nettiin, pelataankin. Fronter – ympäristössä chattaillaan, toisaalta se ei häiritse. Tiukka linja täytyy joskus ottaa ja ohjata osa oppijoista omaan rauhaan tekemään. Suurin osa oppijoista kuitenkin selviää hyvin tai kohtalaisesti, osa ehkä tykkääkin. 

Säännöllisin väliajoin mietin, oppivatko oppijat yhtään mitään uutta, arvioivatko he sopivuuttaan, kiinnostustaan ja kykyjään alalle. Tunnelma on kuitenkin pääasiassa hyvä, innostunutkin välillä. Aina eivät kaikki huomaa, että tunti päättyy. Opo on käynyt välillä flow – tilassa; kaikki tekevät, joku kuuntelee samalla musiikkia kuulokkeilla, tunnelma on hyvä ja rauhallinen, tehtäviä palautuu palautuskansioon. Ohjaajan oma innostus tarttunee oppijoihin.  Suuri osa tekee tehtävät yksin, ei ryhmässä tai parin kanssa. Luota, luota, että oppijat tästä jotain saavat ja jotain jää itämään. Pahviwilma – viikko (pahviwilma) antanee opolle palautetta ensi viikolla, Kahoot – kysely kurssin lopussa. Kehityskeskustelukin rehtorin kanssa on käyty ja on hyvä kuulla, kuinka paljon uutta tapahtuu eri oppitunneilla. Keväällä on tulossa yt, jolloin kokemuksia, vinkkejä ja hyviä käytänteitä jaetaan koko työyhteisön kesken. 

Lisätehtäviä ei ole tarvittu. Kurssia on jäljellä 4 viikkoa, yhteiset kaksi tehtävää on tehty ja tehtävät aloista ovat iloisesti kesken. Yhteisiä tehtäviä tehtiin joidenkin kohdalla 3 viikkoakin. Suunnitelmissa on käyttää vielä pari viikkoa alatehtäviin ja sitten syventyä johonkin alaan tarkemmin. Toivon, että syntyy pareja, ryhmiä, jotka syventyvät yhdessä johonkin alaan. Aika opojohtoisesti tämä kurssi vielä toimii, aikataulutus esimerkiksi. 

Jatkossa kurssiin voisi lisätä oppimispäiväkirjan sekä vertais- ja itsearviointia. Fronter – oppimisympäristössä voisi hyödyntää kaverin palautemahdollisuutta sekä yhdessä samanaikaisesti muokattavaa asiakirjaa. Kurssin tehtävien ei tarvitse olla Fronter - oppimisympäristössä. Fronter – huoneen hahmottaminen, tehtävien palauttaminen, yleensä tehtävien löytyminen on vienyt oppilailta runsaasti aikaa. Osalta oppilaista on myös muutaman ensimmäisen tunnin puuttuneet tunnukset Fronteriin. Palautuskansion tehtävien kommentointi vie opolta aikaa, mutta on hauskaa ja valaisevaa lukea 8. luokkalaisten osan jo aika pitkälle mietittyjä tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä niihin ei tulisi perehdyttyä näin tarkasti perinteisellä opo – ryhmätunnilla.

Tehtäviä voisi vielä muokata paremmiksi. Ohjeet ovat tarkentuneet kurssin edetessä, kun olen huomannut, että jotain olennaista on unohtunut (mm. käy tehtävät oppilaiden kanssa läpi), homma ei toimi (mm. juuttuminen yhteisiin tehtäviin liian pitkäksi aikaa) tai tehtävät ovat epäselviä. Esimerkiksi ensimmäinen alatehtävän palautukset ovat olleet sinänsä hienoja kuvia itsestä esimerkiksi lääkärin ammatissa, mutta en tiedä, onko samalla tapahtunut uuden oppimista tai arvioitu omaa sopivuutta, kiinnostusta ja kykyjä alalle. Ei vielä yhtään negatiivista plääh, tylsää huutoa tai kommenttia, mutta ei toisaalta myöskään jee, tää on kivaa -tyylisiä kommentteja. Joskus oppilaat sanovat, että voinko tehdä tämän ihan vihkoon perinteisesti kirjoittamalla. Moni oppilas jäänyt pidempään luokkaan, vaikka kello on soinut. Iloisia hämmästyksen huudahduksia, kun on selvinnyt, että kaikkia tehtäviä ei tarvitse tehdä, ja että saa tosiaan valita mieluisat tehtävät. Monet ovat valinneet useaan alaan saman tehtävän. Yksi oppilas ainakin on innostunut tekemään tehtäviä myös kotona. 

Työrauhaongelmainen luokka on jaksanut keksittyä paremmin, ehkä myös motivaatiota on ollut enemmän kuin aikaisemmin opo – ryhmätunneilla. Osallistuva ryhmä on pysynyt osallistuvana ja rauhallinen rauhallisena. Tajusin vasta, kun olin aloittanut innostuneena tietysti kaikissa 8.luokissa saman kurssin, että olisi pitänyt ottaa perinteisen opiskelun ryhmä verrokkiryhmäksi. 

Ennakkotietojen miettiminen alasta osoitti, kuinka suppea ammattitietouden kenttä nuorilla on. Paljon tiedettiin terveyteen, liikenteeseen tai yleensä niitä tutuimpia oman elämänpiiriin liittyviä ammatteja. Oppilaanohjauksen sisältöinä ovat niin ylä - kuin alakoulussakin opiskelun ja oppimisen ohjaaminen, kasvun ja kehityksen tukemisen sekä elämänsuunnittelu ja uraohjaus Suomalaisessa alakoulun ohjauksessa ohjauksen osa-alueesta elämänsuunnittelun ja uravalinnanohjaus on jäänyt lähes toteuttamatta toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Lapsi rakentaa leikki – iästä murrosikään asti jatkuvasti tarkentuvaa, monimutkaistuvaa ja yhä abstraktimpaa kognitiivista karttaa ammateista, muista ihmisistä ja itsestä työntekijöinä. Tutkimusten mukaan elämänsuunnittelu ja uravalinnan ohjaus kannattaa huomioida ohjauksessa jo alakoulussa, koska kognitiivinen kartta ammateista on siten laajempi siinä vaiheessa, kun tehdään päätöksiä omasta ammatista. (https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/44220/ErjaOjanper%C3%A4.pdf?sequence=1). Aloittaisin esimerkiksi TET- harjoittelut jo alakoulussa. 

Sain tehtäväkseni teettää 9. luokilla oppimistapakyselyn, jota sain muokata. Kyselyssä oppijat laittavat ruksin niihin oppimistapoihin, jotka auttavat heitä oppimaan parhaiten. Lisäksi he ympyröivät ne oppimistavat, joita haluaisivat olevan enemmän. Kyselyssä oli seuraavat osiot:
  • Opettaja ja oppilaat työskentelevät yhdessä (mm. opettaja selittää uuden asian koko luokalle, keskustellaan opeteltavasta asiasta luokassa, vierailevat asiantuntijat, videoiden näyttäminen, opettaja selittää, miksi asiaa opiskellaan)
  •  Työskentely itsenäisesti (mm. urakkatyöt, tehtävien tekeminen, luen kirjasta, netistä)
  •  Erilaiset ryhmätyöt (mm. porinaryhmät, roolipelit, draama)
  • Ajattelun kehittäminen (mm. tiivistelmien tekeminen, käsitekartat)
  • Opitaan tekemällä (mm. vierailu-ja tutustumiskäynnit, harjoitustyöt)
  • Oman opiskelun pohdinta (mm. tavoitteiden asettaminen, arvioiminen)
  • Sekalaista (mm. kertaaminen, teema-ja pajapäivät, älypuhelinten käyttö)
En ole vielä toteuttanut yksilöllisen oppimisen menetelmää oppilaanohjauksen 9. luokan ryhmätunneilla. Minua kuitenkin kiinnosti, mitä he ajattelevat yksilöllisestä oppimistavasta ja lisäsin seuraavat kohdat kyselyyn:
  • Työskentely itsenäisesti:
o Saan vaikuttaa siihen, mitä opiskelen kiinnostukseni mukaan, kuitenkin opetussuunnitelman mukaisesti (26)
o   Opiskelen ensin kaikille yhteiset perusaisat omassa tahdissa ja sitten etenen vaativampiin tehtäviin (25)
o   Saan valita, miten opiskelen asian, esimerkiksi tehtävät (22)
o   Saan valita, missä opiskelen (21)
9. luokkalaisia on yhteensä 60 oppijaa. Suluissa on ilmoitettu ko. oppimistavasta kiinnostuneiden oppijoiden lukumäärä.